Rakenneultra

Joo, tiedän. Olen jokseenkin aikaani jäljessä eikä runosuoli ole toiminut pitkään aikaan. Tai ehkä onkin, mutta ei ole ollut aikaa ja energiaa saada mitään tekstiksi asti. Jotta voisin joskus palata tämänkin raskauden tunnelmiin, yritän saada jotain muistiin vielä, kun se on jotenkuten mahdollista. Ja onhan tässä tätä raskautta vielä jäljellä - ehkä jopa kaksi kuukautta.

Siinäpä ensimmäinen ihmettelyn paikka - laskuri tuossa vieressä sanoo, että 48 days to go, mikä kuulostaa älyttömän vähältä. Toisaalta taas kahden kuukauden päästä oltaisiin tasan raskausviikolla 42+0, mikä sekin on täysin mahdollista ja siihen taas tuntuu olevan ikuisuus. Itse asiassa minulla on taas the olo, että ei tämä kaveri taida laskettuun aikaan asti kohdussani viihtyä, lie vaikka rupeaisi vielä elokuun vauvaksi. Mutta niin olen povannut myös kahdessa aikaisemmassa raskaudessa ja molemmissa on eräpäivä ohitettu vähintään päivällä. Taitaa suurimmaksi osaksi tämä suuri ja mahtava kuudes aisti ennakoida synnytystä ihan vaan siitä syystä, että alan olla jo hieman malttamaton näkemään kuka mahassani majailee. Sylittelystä, pusuttelusta ja nuuhkuttelusta puhumattakaan… No mutta pikkuinen, synnythän juuri silloin kuin sinulle parhaiten sopii, me muut sopeudumme syntymäpäivään kuin päivään.

Rakenneultra oli siis raskausviikolla 21+1 noin kolme kuukautta sitten. Krhöm. Perinteiseen tapaan jännitti tietenkin, että onko vauvalla kaikki hyvin, ja sitten jännitti, että onko se tyttö vai poika. Vaikka olen aina ollut sitä mieltä (ihan kuin se olisi mielipidekysymys), että me saadaan poikavauvoja, niin ehkä sittenkin olisin tällä kertaa laittanut raksin ruutuun ”tyttöolo”, jos olisi pitänyt. Aika pian ultrakuvaan saatiin vauvan kasvot, ja jostain syystä tyttöoloni vahvistui heti. Ruudulla näkyi myös pikkuruiset nilkat ja jalkaterät nojaamassa kohdunseinää vasten, sinne tänne sohlaavat kädet, toisaalta rennosti kaula ja selkä taaksepäin kaarella hengaileva ja toisaalta pienessä myttyrässä kohdun perimmäisessä nurkassa naama selkärankaani vasten kököttävä vauveli. Kätilö sai kaikki tarpeelliset rakenteet ynnä muut katsottua ja mitattua, vaikka välillä oikeaa kuvakulmaa pitikin hieman hakea liikkuvaisen kuvauskohteen vuoksi. Ja se jalkovälihän ei meinannut paljastua ollenkaan, kunnes vielä ihan lopuksi sitä varta vasten koitettiin saada kuviin. Ja kun sopiva kuvakulma löytyi, ehdin ennen kätilön diagnoosia todeta itsekin, että se on tyttö! Myös kätilön mukaan vauva on tyttö, ellei sitten olekin poika, joka on ”liimannut värkkinsä mahaansa vasten”, mutta ei kätilö kuulemma missään vaiheessa ultrausta nähnyt mitään sellaista, mikä viittaisi jalkovälissä killuviin sukukalleuksiin.

Molempi parempi ja kunhan on terve, mutta onhan se tietenkin ihanaa, että meille on nyt tulossa myös tyttö. Tosin kyllä uutista piti alkuhuuman jälkeen hieman sulatellakin, kun Prisman ei todellakaan millään sukupuolineutraalilla vauvanvaateosastolla valitsin tulokkaalle pieniä housuja vaaleanpunaisesta hyllystä vaaleansinisen sijaan. Onnistuin kuitenkin löytämään violetit housut, joissa on vihreät resorit. Ha.

Vekaran veikkaus pikkusiskosta näyttää siis osuvan oikeaan. Mutta ihan vielä en taida uskaltaa pistää kaikkein poikamaisimpiakaan vaatteita kiertoon. Vaikkakin pari vaaleanpunaista vaatetta ja yksi mekko on sittemmin hankittu. Ihan vaan terapiaksi.

50-50

Kyllä siellä jonkun sydän sykkii oikein napakasti. Ihanaa. Ja luulenpa, että se joku myös potkii jo. Pikku ukkeli. Tai akkeli. Itse asiassa neuvolan jälkeen minulla on ollut sellainen olo, että voihan se olla tyttökin (kappas). Neuvolantäti kyseli oireista, ja tajusin siinä itsekin, että on vähän erilaista kuin kahdella muulla kerralla. Täti tuumi, että jos se onkin tyttö. Ne suuret erot aikaisempiin kertoihin verrattuna on se tämänhetkinen älytön herkistymiskyky ja se, etteivät rinnat ole olleet tällä kertaa oikeastaan yhtään arat, paitsi nyt vähitellen. Kahdessa muussa raskaudessa tissikipu oli aika selkeä alkuraskauden oire. No juu, tosi vakuuttavaa. Ihan kuin raskaudet eivät voisi olla erilaisia ihan samaakin sukupuolta odottaessa.

Vekara tosin vahvisti tyttöoloa: Äitin mahassa voisi kasvaa pikkusisko. Voisi vaikka.

Mutta rehellisesti voin sanoa, että molempi parempi.

Rv 16+4.

15+0

Olen tainnut olla jo neljä kuukautta raskaana. 16. raskausviikko. Hurjaa. Jouluyllätyksemme lienee jo yli kymmensenttinen ja viuhtoo menemään tuolla alhaalla. Luulen tuntevani kaverin hipsuttelut. Tuttuja tumpsahduksia odotellessa.

Ja torstaista neuvolaa odotellessa. Ihanaa päästä kuulemaan sydänäänet.

Maha alkaa olla mahdoton piilottaa - ellen halua näyttää hemulilta. Harrastusporukassa vielä tietämättömät olivat eilen spekuloineet tilaani, joten asia alkaa siis tosiaan näkyä muillekin. Tänään kerroin myös töissä parille kollegalle, kun oli hyvä tilaisuus. On ihan kiva alkaa paljastua, niin ei tarvitse koko ajan puhua syksyn työkuvioista ympäripyöreästi tai naureskella mukana, kun joku vitsailee kolmekymppisbileideni jälkeisestä krapulastani. Jota ei siis tietenkään ollut.

On myös ihan kiva, jos raskauden paljastamiselle saa jonkin aasinsillan. Ei ole ihan helppoa yhtäkkiä kesken peruskahvipöytäkeskustelun, siinä päivän polttavien kysymysten lomassa vaan tokaista, että niin muuten, olen raskaana. Mutta kovin pitkään ei tosiaan tarvitse tästä enää huolehtia, koska venymisen jälleen aloittanut napani kyllä kertoo kaiken kaikille ihan kohta.

Olen jo ehtinyt tympääntyä jospa se nyt on tyttö -tyyppisiin lausahduksiin. Kukaan ei varmasti tarkoita mitään pahaa, mutta ärsyttää vähän kuitenkin. Emme me halunneet toistakaan lasta sen takia, että se olisi tyttö. Itse olen ajatellut jo pitkään ennen tätä raskauttakin, että minä olen poikien äiti. Mutta jää nähtäväksi. On se tyttökin tietenkin ihan yhtä tervetullut! Olen myös miettinyt, että olisi hauskaa, jos sukupuoli paljastuisi vasta synnytyksessä. Mutta en tiedä, maltanko odottaa sinne asti.

Kerroimme Vekaralle. Hän vaikutti ihan innostuneelta. Itse asiassa hänkin meni innostumaan siitä, että jos siellä onkin pikkusisko. Kysyi minulta sitten vähän myöhemmin, että mikä siellä sinun mahassa kasvaakaan. Kuka siellä on?

Sehän tässä niin jännittävää onkin. Mutta kuka lienetkään, pidän sinusta jo nyt.

12+0

Jälleen yksi ultra takana ja kolmas lapsemme nähty kuvaruudulla. Jostain syystä jännitti ehkä eniten ikinä mennä juuri tähän ultraan. Kun pikku ihminen ilmestyi näyttöön, ajattelin heti että no niin, se ei liiku. Mutta liikkui se sittenkin ja kaikki on hyvin ja ihan normaalisti. Ilmeisesti tämä homma muuttuu ainakin omalla kohdallani sitä ihmeellisemmäksi ja epäuskottavammaksi, mitä useammalla kierroksella jo mennään. Mutta siellä se pikkuinen mytty heilui sisuksissani. Laskettu aika myöhästyi neuvolan määrittämästä ajasta, jota en ole itse käyttänyt ollenkaan, kun en uskonut sen paikkansa pitävyyteen, mutta aikaistui päivällä itse laskemastani. Sopivasti siis maanantaisin siirrytään uusille viikkolukemille. Ja nyt on jo menossa ensimmäisen kolmanneksen viimeinen viikko!

Kuten muillakin kerroilla, raskausoireet alkavat toistaiseksi helpottaa toiselle kolmannekselle siirryttäessä. Melkein voisi kuvitella, ettei raskaana olisikaan. Yötkin saattaa pystyä nukkumaan ilman vessakeikkoja (tosin Vesseli kyllä pitää edelleen huolen, että sängystä saa silti nousta tasaisin väliajoin...). Oikeastaan selkein oire tällä hetkellä taitaa olla se, että herkistyn edelleen vähän kummallisistakin asioista. Esimerkiksi olympialaisten seuraaminen oli aika raskasta puuhaa tällä herkistymiskynnyksellä.

Yksi asia kylläkin paljastaa minut ihan kohta ihan kaikille. Tässä kun vielä vähän koittaa asiaa salailla, on turha haaveilla mistään tyköistuvien vaatteiden käyttämisestä, vaan ykköskamppeita ovat kaikki telttamaiset kaavut, jotka piilottavat keskivartalon kivasti. Tuleepahan vähän treenattua vatsalihaksia, kun koittaa etenkin töissä vetää pömpöttävää masua sisään. Mutta kohta ei enää kunto riitä.

10+0

Täysi kymppi täynnä kolmoskierroksella. Pikku alkiomme on jo ehtinyt kasvaa sikiöksi. Taas kerran uskomatonta, että jotain neljän sentin mittaisella kaverilla alkaa olla rakenteet kasassa. Siellä se heiluu. Tai niin ainakin edelleen oletan. Ensimmäistä ultraa saa odottaa vielä puolitoista viikkoa.

Mutta kyllä siellä jonkun täytyy olla. Pahin väsymys alkaa ehkä helpottaa, mutta muita oireita on edelleen. Kun on nälkä, se todella on. Palelee vieläkin ajoittain. Rinnat alkavat ehkä vasta nyt vähän turvota. Tosin eivät ne ihan normaalit ole viime aikoina ehtineet kovasti ollakaan, kun vasta olen pari viikkoa ollut kokonaan imettämättä. Farkkujen vyötärö kiristää.

Olemme kertoneet muutamille kavereille raskaudesta. Ovat olleet vähän puulla päähän lyötyjä. Toki iloisiakin, mutta taitavat pitää meitä hieman hulluina. Kai me ollaankin. Mutta nyt en enää vaihtaisi tätä olotilaa siihen, että mitään ei olisikaan tapahtunut.

Isovanhemmat ajattelimme järkyttää vasta ultrakuvalla. Odotan innolla!

LA

Tulin raskaaksi neljännessä kierrossa synnytyksen jälkeen. Kiertoni ei oikein ehtinyt vielä asettua tasaiseksi, joten en kylläkään ihan varmaksi tiedä, että monettako päivää kuukautiseni olivat myöhässä, kun tuolla aikaisemmassa kirjoituksessa niitä odottelin. Note to self: jos kuukautiskierto ei ole säännöllinen, varmat päivät eiii ole se ihan kaikkein käyttökelpoisin ehkäisykeino.

Tässä eräänä iltana yritin kuitenkin määrittää laskettua aikaa nettilaskureilla. Ei me kuitenkaan ihan koko viimeisintä kuukautiskiertoa olla lakanoiden välissä vietetty, joten vähän pystyin haarukoimaan, että milloin se hedelmöittyminen olisi voinut tapahtua.

Laskettu aika osunee joka tapauksessa syyskuun puolivälin tienoille. Ei sillä, että sillä päivällä päivälleen olisi väliäkään, mutta on raskausviikkojen ja päivien kertymistä ihan kiva tietenkin seurata. Tänään mennään omien laskujeni mukaan rv 6+2.

Kysyin tänään Vekaralta, olisiko kivaa, jos meille vielä joskus tulisi vauva. Ensin vastaus oli myöntävä, mutta aika pian alkoi mietityttää. Ai meillekö? Ai tännekö? Eiku minä muutun vauvaksi! Onneksi vielä ei ole aika sen enempää vaivatakaan pikkuista päätä toisella pikkusisaruksella. Ensimmäisessäkin on vielä ihan riittävästi käsiteltävää.

Blogiahdistus

Juuri kun olin saanut blogiuudistuksen tehtyä ja vähän tarkennettua itselleni, että mitä tänne haluaisin kirjoitella, pärähtikin raskaustikkuun kaksi viivaa ja sisäinen bloggarini on taas ihan sekaisin. Ensinnäkin poistin vanhan blogini tekstit pois julkisuudesta. Itselleni ne toki talletin - niitä on ollut mukava lukea - mutta jotenkin helpotti, kun sain ne pois muiden silmistä.

Raskausuutisen täällä jaettuani minua alkoi ahdistaa, että entä jos joku tuttuni lukee tätä ja tunnistaa minut... No ei se tietenkään mikään maailmanloppu ole, mutta olisi kiva, jos sellainen mahdollinen henkilö kertoisi minulle, että vierailee Vekaralassa.

Nyt tämä siis on taas toistaiseksi myös raskausblogi. Mahdolliseen nt-ultraan asti yritän pysyä anonyyminä. Sen jälkeen kestän, vaikka minut joku tästä uudestakin blogista tunnistaisi. :)